Ensimmäinen luku suuresta mestariteoksesta joka saa ensi-iltansa kirjakaupoissa vuonna 2011! Kirjassa kerrotaan kahdesta, ei niin totisesta jalkapalloilijasta ja heidän ajastaan "huipulla" (maailman paskimmilla maajoukkueleireillä) Kirjan on kirjoittanut Inkki. Enjoy!
Luku 1.
Mä kattelen tuskissani auton ikkunasta ulos, kun Eerikkiläkyltti jää takavasemmalle. Taas on testitäytteinen maajoukkueleiri edessä. Vittu mitä paskaa. Kuka oikeesti jaksaa näitä? Leiri täynnä mukaurheiljoita. Oikeesti suurin osa niistä on liika-alkoholisoituneita nuoria, jotka luulevat itsestään liikoja. Ja ne valmentajat. Suuruudenhulluja diktaattoreja. Kusipäitä, jotka kuvittelevat, että me todella pystytään johonkin. Ketä ne yrittää huijata? Itseään luultavasti. Olisihan se karua kuulla valmentajalta päin naamaa olevansa sysipaska. No, kerta ei olisi ensimmäinen.
Onneksi leirillä tapaa myös ihmisiä. Näitä aitoja sellasia. Samanlaisia luusereita kuin itse. Niitä, jotka tietävät, että leirin todellinen tarkoitus on vain tehdä vanhemmat ylpeiksi. Eihän tänne nyt oikeesti taidolla päästy saatikaan pelaamaan tultu. Tai jos päästiin, niin huhhuijaa Suomi. On se vaan niin nähty. Joka toiselta maalta tulee turpaan 12-0 ja silti valmentajat hihkuu pompomiensa kanssa laidalla huutaen "Hyvä tytöt, hyvä tsemi!". Tekopyhää paskaa, sano mun sanoneen.
Riemunkiljahdusten saattelemana stadilaisten auto kurvaa urheiluopiston parkkikselle. Vastassa tietenkin ystävämme landet, Vaasasta. Nuo ainoat täysjärkiset urpot, joille maajoukkueleiri tarkoittaa kavereiden tapaamista. Hyvä. Kerrankin jonkun kanssa samalla aaltopituudella. "Röh, röh, hahahaha", Kirppu halaa mua ja mä vastaan kutsuun samalla tavalla. Nauraen kippurassa. Ihanaa nähdä tuota suloista olentoa, jonka naama on jälleen kerran kauttaaltaan rahkassa. Se sika varasti sen ruokalasta ilman mua. Saatana.
Edelleen nauraen mä ja Kirppu lampsitaan soluille. Onneks sentään on parhaat kämppikset, muutenhan sitä kuolis. Toivottavasti Kirpulla on nuuskaa mukana, mun varastot hupenee. Oon jo aika varma, että leirillä on osuutta nuuskakiekon ylinopeaan kulutukseen. Anyway. Suraavaksi on vuorossa ah-niin-ihana alkupalaveri. On tää konferenssisali jo tullu tutuks, kiitos vaan. Ja sitte unohtu se helvetin juomapulloki.
No kukas muukaan siitä on heti ensimmäisenä huomauttamassa, kuin kaikkien all time favorite, Juhis. Silläki pää niin täynnä paskaa, että ei voi vaan ymmärtää kuinka se ei jo räjähdä sen korvista ulos. Silmiä pyöritellen istuudun Kirpun viereen takariville. Ku mitkäki pahikset. No niitähän me ollaan, ainakin tässä porukassa. Kikatellen ja naurua pidätellen palaveri sujuu nopeasti. Vaihtoehdot: kuunnella, kun valmentaja paasaa leirin tärkeydestä suu vaahdossa, vai pullonkorkilla leikkiminen. Ei tarvii montaa kertaa arvata, kumpi on mielenkiintoisempaa. Ei se leiri oikeesti tärkee oo. Se vaan yrittää nostattaa meijän itsetuntoa. Ihan ku sais meijät kuvittelemaan, että jollain ois jotain väliä tässäkin lajissa. Turhaan.
Seuraavana on vuorossa ruoka. Se onki se ainoo hyvä täällä. Paitsi, että jälkkäriä ei tietenkään saa ottaa. Vitut säännöistä. Me varastetaan se rahka Kirpun kanssa sieltä kumminki ja syödään se metsässä. Ei kukaan sitä huomais. Paitsi Juhis, jolla on joku pakkomielle paasata liikalihavuudesta ja ruokavalion tärkeydestä. Kai sillä joskus fiksujakin juttuja on, kun jotkut sitä kuuntelee. Tai sitten se vaan puhuu joillekin, niille harvoille ja valituille, sitä diplomaattista paskaa, joka saa sen kuullostamaan ihan kuninkaalta. Oikeastihan se ei tiedä itsekään, mistä puhuu. Kunhan vaan kuulostaa hienolta, se on se pääasia. Eikö?
Siitä sitte "levon" kautta treeneihin. Tai siis testeihin. Mitä nää maajoukkueleirit oliskaan ilman sitä beepiä? Vituikshan se meni taas. Kuka välittää? Samat kommentit samoista tuloksista vuodesta toiseen. Eikö ne jo tajua, että se on aivan sama, kuinka paljon kukakin hyppää. Ajotushan se on. Urpot. Kirppuki on samaa mieltä. Ei silläkään hurraamista tuloksista, mutta se ei sentään itke nurkassa. Niinku jotkut. Huoh, panostajamaalivahdit on niin tylsiä. Koko hommasta puuttuu se hauskuus. Mutta eihän tän sitä kuulukaan olla. Me ollaan jo melkeen ammattilaisia. Ja ikää oli 15 vee.
Illalla sussa maistuu veri, hiki ja paska. Tätäkö tää tulee olee koko viikon? No ehkä tästä tulee vielä hauskaa. Kirppukin nauraa ku tapettava. Ei olla taaskaan nukuttu. Mutta mitä sitten? Pääasiahan on se, että me ollaan täällä. Minä ja Kirppu. Ja meillä on hauskaa. Antaa noiden muiden tapella siitä suomipaidasta ihan keskenään. Meillä on ihan omat kuviot. Niinku aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti